Ensimmäinen yö hoidossa

Tiedättekö sen tunteen, kun pikkuinen jää ensimmäisen kerran kokonaiseksi päiväksi ja yöksi hoitoon.

Niin kävi minulle perjantaina, kun pikkuinen jäi äitilläni, eli mummolaan hoitoon. Aamulla puolen päivän paikkeilla hyvästeliin poikaystäväni kanssa nukkuva pienokainen rautatientorilla, kun äitini nappasi vaunut ja katosi hiljalleen näkyvistämme Helsingin melkseen keskelle. Siitä me sitten lähdettiin jatkamaan kohti kauppatoria, Suomenlinnaan lähtevälle lautalle. Kahdestaan.

Olimme Suomenlinnassa poikaystäväni isoveljen häissä. Lautta sinne lähti 13.00 ja takaisin tultiin 00.40 lautalla. Siinä meni siis melkeinpä kokonainen päivä lumoavassa Suomenlinnassa juhliestaen ihanaa rakkauden merkkipäivää 11.11.11.

Huoli ja ikävä painoi koko päivän. Mitäköhän pikkuinen mahtaa puuhastella, onkohan hän saanut syötyä ja nukuttua. Vierastaakohan paljon, onkohan kuinka itkeskellyt ja ikävöinyt äitiä. Mutta vaikka monia kysymyksiä pyörikin päässä useaan otteeseen, tiesin sisisimmässäni, että pikkuinen pärjää ja, että kaikki on varmasti hyvin. Muutamaan otteeseen käytiin illan aikana ulkona soittamassa ja kuulumisia kyselemässä ja kaikilla kerroilla pikkuinen joko nukkui tai leikiskeli purulelulla sohvalla. Äidillä rauha sydämellä.

Saatiin siis hyvin mielin viettää ihanat häät, joka hetkestä nauttien.

Illalla päästiin Suomenlinnasta lähtemään sen verran myöhään, että jäätiin suosiolla Helsinkiin yöksi, eikä lähdetty Espooseen seikkailemaan.

Nukkumaan mennessä iski kova ikävä. Oli vaikeaa nukataa ilman, että pikkuinen oli vierelläni. Yölläkin heräilin moneen otteeseen ilman mitään sen kummempaa syytä. Pienissä pätkissä tuli se yö nukuttua, vaikka kerrankin olisi ollut mahdollisuus nukkua oikein makoisat ja sikeät yöunet. Aamulla herätessä nappasin samantien puhelimen kouraan ja soitin äitilleni. Ikävä oli kova.

Lauantaina aamupalan jälkeen ajoimme Espooseen hakemaan pikkuista. Oli ihanaa nähdä pikkuisen hymyilevän, napata hänet lämpimään syleilyyn ja rutistaa oikein oikein kovaa. Äitin rakas.