Ei mikään ole enään turvassa. Ei kirjahyllyjen kirjat, ei tiskikoneessa olevat tiskit. Ei vaatekaappien vaatteet, olohuoneen sohvalle unohtuneet lehdet eikä pöytää koristelevat kynttilät. Kaikki mitä saadaan käsiksi revitään tai vaihtoehtosesti viskotaan lattialle. Sitä kun on niin paljon tutkittavaa, niin paljon uusia paikkoja ja uusia mahdollisuuksia. Nyt kun pystyyn on päästy.
Tällä hetkellä lattiat tuntuvat olevan pienokaiselle suuri leikkikenttä ja meille vanhemmille taas siitä on muodostunut jonkinalainen esterata. Pitää kokoajan olla varuillaan minkä päälle astuu. Koskaan ei voi tietää, mitä sieltä lattialta voi tällä kertaa löytyä. Pienokainen kun jonkun kivan taravan/esineen löydettyään kuljettaa sitä hetken mukanaan ympäri huoneita (kädessä/suussa/housunlahkeissa)kunnes löytää jotain uutta ja mielenkiintoista. Esimerkiksi tänään keittiötä siivotessa löysin lattialta kylpyanka, vanhan kirjanmerkin, appelsiinin palasen, dinosauruksen ja lankakerän.
Pienokaisen uusin valloitus on myös tuo äidin kirjahylly. Enpäs tiedä kehtaanko enää ollenkaan kirjaston kirjoja lainata. Aina tuntuu niistä yksi tai useampi sivu puuttuvat palauttaessa. Tai muuten vaan puremajälkiä kannessa.
Äitin oma rakas pieni täystuho.
Pienokaisen uusin valloitus on myös tuo äidin kirjahylly. Enpäs tiedä kehtaanko enää ollenkaan kirjaston kirjoja lainata. Aina tuntuu niistä yksi tai useampi sivu puuttuvat palauttaessa. Tai muuten vaan puremajälkiä kannessa.
Äitin oma rakas pieni täystuho.
Mutta pelottavinta tässä ei ole ollenkaan tuo tavaroiden ainainen sekamelske vaan tuo pienokaisen villi meno. Vaikka pystyssä ollaan, on jalat vielä sen verrat huterat ja tasapainoa hieman hakusessa, että kokoajan meinaa lentää. Eilenkin taisi ainakin kahteen otteeseen naamalleen lennähtää. Otsassa on pieni naarmu ja molemissa polvissa taitaa mustelmakin olla. Voi äidin pienokaista. On se vain niin sydäntä särkevää, kun toinen muksahtaa ja kaatuilee, vaikka kuinka yritääkin tasapainoilla ja pystyssä pysyä. Onneks on äidin syli ja sen tuoma lohtu ja turva on aina lähettyvillä.
Ollaan muuten nyt käyty muskarissa se reilu puoli vuotta ja olen huomannut, että mitä enemmän sielä lapset kasvavat, sitä villimmäksi meno käy. Alussa kaikki olivat se 3-5kk ikäisiä, maailmaa kiltisti sylissä ihmetteleviä vauvoja. Nyt sitten suurin osa on jo täyttänyt sen yhden vuoden. Osa osaapi jo hieman kävellä omin jaloin ja osa sitten taas konttaa. Mutta menoa tätä nykyään noilla muskaritunneilla riittää. Aina on joku vauva ties missä pienon takana pomppimassa, salaa kannelta rämpyttämässä tai muuten vaan penkkien alla mönkimässä. Oli se aikamoinen näky viimeksi, kun rytmikapuloiden soiton aikana yli puolet lapsista taaperteli kiljuen ja naureskellen pitkin lattioita ja äidit yksinään kökötti penkeillä kapulat kädessä.
Erilaista on tunnelma taas kerhossa, jossa torstai aamuisin käydään. Sielä suurin osa lapsista on tällä hetkellä sen puolisen vuotta ja yrittävät kovasti ryömien eteenpäin päästä ja vatsaltaan selälle kääntyä. Meidän poika on taas ainoa, joka kontata jo konttaa. Kun muut vauvat kiltisti köllöttelevät selällään leluja tutkien, menee meidän poika vauhdilla paikasta toiseen, heittelee palikoita ja pomppii. Sitä joutuu aina ties mistä pöydän alta hakemaan ja tuolijen välistä pelastamaan. Niin ja erityisen varovainen joutuu noiden "heitellään palikoita" leikkien kanssa. Kerran on jo yksi kori lennähtänyt yhden vauvan päähän, kun liian innokkaasti on leluja heitelty.
Tällainen meno ja meininki vallitsee siis meidän huushollissamme tällä hetkellä. Touhua ja melksettä kyllä riittää. Ja vaikka pienokainen välillä muksahteleekin naamalleen tai lyö päänsä kaapin oveen, jaksaa se olla aina iloinen oma itsensä, joka hirveästi juttelee, naureskelee ja pelleilee. Miten joku voikaan olla niin hyvätuulinen heti aamusta ilta myöhään.
Ollaan muuten nyt käyty muskarissa se reilu puoli vuotta ja olen huomannut, että mitä enemmän sielä lapset kasvavat, sitä villimmäksi meno käy. Alussa kaikki olivat se 3-5kk ikäisiä, maailmaa kiltisti sylissä ihmetteleviä vauvoja. Nyt sitten suurin osa on jo täyttänyt sen yhden vuoden. Osa osaapi jo hieman kävellä omin jaloin ja osa sitten taas konttaa. Mutta menoa tätä nykyään noilla muskaritunneilla riittää. Aina on joku vauva ties missä pienon takana pomppimassa, salaa kannelta rämpyttämässä tai muuten vaan penkkien alla mönkimässä. Oli se aikamoinen näky viimeksi, kun rytmikapuloiden soiton aikana yli puolet lapsista taaperteli kiljuen ja naureskellen pitkin lattioita ja äidit yksinään kökötti penkeillä kapulat kädessä.
Erilaista on tunnelma taas kerhossa, jossa torstai aamuisin käydään. Sielä suurin osa lapsista on tällä hetkellä sen puolisen vuotta ja yrittävät kovasti ryömien eteenpäin päästä ja vatsaltaan selälle kääntyä. Meidän poika on taas ainoa, joka kontata jo konttaa. Kun muut vauvat kiltisti köllöttelevät selällään leluja tutkien, menee meidän poika vauhdilla paikasta toiseen, heittelee palikoita ja pomppii. Sitä joutuu aina ties mistä pöydän alta hakemaan ja tuolijen välistä pelastamaan. Niin ja erityisen varovainen joutuu noiden "heitellään palikoita" leikkien kanssa. Kerran on jo yksi kori lennähtänyt yhden vauvan päähän, kun liian innokkaasti on leluja heitelty.
Tällainen meno ja meininki vallitsee siis meidän huushollissamme tällä hetkellä. Touhua ja melksettä kyllä riittää. Ja vaikka pienokainen välillä muksahteleekin naamalleen tai lyö päänsä kaapin oveen, jaksaa se olla aina iloinen oma itsensä, joka hirveästi juttelee, naureskelee ja pelleilee. Miten joku voikaan olla niin hyvätuulinen heti aamusta ilta myöhään.
Ainiin. Olin myös eilen ensimmäisen kerran yksin kotona sitten pienokaisen syntymän. Hurjaa. Isä ja poika kun olivat kävelylle lähdössä, oli itselläni sen verran väsymys olo, että päätinkin jäädä kotiin. Istahdin sohvalle, vedin viltin päälle ja nostin läppärin syliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti