Reipas pieni poika

Ihas uskomatonta miten reipas tuo pienokainen on jaksanut olla koko reissun ajan. Kohta viikko ollan matkailtu ympäri ämpäri, milloin missäkin. Ensiksi pitkä junamatka, jonka jälkeen majoituttiin vieraaseen paikaan, nukutaan vieraassa huoneessa käydään melkein päivittäin jossain uudessa, pienokaiselle ennestään tuntemattomassa paikassa.
Kaupungilla, kahvilassa, museoissa, ystäviä tapaamassa.

Silti se vaan on jaksanut olla niin reippaana ja iloisena koko matkan.
 Äidi on kyllä niin ylpeä omasta pikkuisestaan!

Pienokainen on hirmu hyvin viihtynyt täällä vanhempieni luona. Hirmuisesti höpöttelee ja leikiskelee muiden kanssa, vaikka ei haluakkaan päästää äitiä pois näkö etäisyydeltä. Sen jälkeen, kun kävin viime viikon tostaina muutaman tunnin reissulla tapaamassa vanhaa kaveria, on pienokainen varmistanut, että äiti ei enään häviä. Vaikka muuten kyllä viihtyy ja tykkää olla muidenkin kanssa.

Varsinkin koirasta pienokainen tykkää.
Täällä Espoossa on isohko ja karvainen paimenkoira, jonka seurassa pikkuinen viihtyy. Alkaa aina iloisesti kiljua, kun koira tallustelee lähelle. Ja lattialla koiran jaloissa möyrii, ilman että edes pelkäisi. Eikä edes ole heti repimässä koiraa hännästä, vaan kiltisti vieressä katselee ja höpöttelee.
Eikä koirakaan ole onneksi moksiskaan jaloissa pyörivästä vauvasta.
Tosi ihanaa huomata, miten huvin nähä kaksi ovat keskenään tulleet toimeen.

Eilen sitten kävin toisen kerran tällä reissulla yksikseni ulkona. Oli se vain niin sydäntä särkevää, kun pienokainen oli juurierinnyt heräilemään päiväuniltaan ja huomasi äidin lähtevän. Teki pahaa astua ulko ovesta, kun toinen itkee. Itselläkkin tuli tippa linssiin bussipysäkille kävellessä. Ajattelin kuitenkin, että kyllä se ihan varmasti kohta rauhoittuu. Ja kyllä ne varmasti pärjäävät sielä, vaikka äiti onkin hetken poissa.

Ja niinhän ne pärjäsivät. Kun sitten parin tunnin päästä saavuin kotiin, istui pienokainen kiltisti ukkinsa sylissä. Kuitenkin heti äidin nähnytään alkoi pieni huuto ja vimmattu käsien heilutus.
Äiti äiti, syliiin.

Sai äitikin taas pienokaisen syliin muutaman tunnin erossa olon jälleen. Ihan maailman parasta tuo oman pienokaisen halaus.

Loppuillan pienokainen olikin superiloisella tuulella. Oli kulemma ollut koko sen ajan kun olin ollut poissa, hieman varuillaan. Tarkkaillut hirmuisesti muita ja seuraillut ikään kuin odottaen, että koskas se äiti tulee näkyville. Illalla pikkuinen mönki ympäri lattioita koiran perässä, höpötteli kuin viimeistä päivää, heitteli äidin kanssa palloa, naureskeli ja taputteli käsiään.

Tuo käsien taputtelu onkin jotain ihan uutta. Se on nyt tämän reissun aikana opittu.
Pienokainen myös osaa jo kontata ja n'in ollen liikku hirmu äkkiä paikasta toiseen. Heittelee palloa lattialla ja hakee sen sitten sieltä, mihin se on lentänyt. Oli se sitten pöydän alla tai koiran nenän edessä. Kova on myös yritys päästä seisomaan. Kädet ja jalat suosana maassa mönkii, ikään kuin karhu. Koittaa niin kovasti ylös päästä.
Hurjasti uusia taitoja taas.