Kaukaisessa kaupungissa, suurten vuorten takana asui muuan tyttö, joka aloitti aamunsa juomalla lämpimän kupin kahvia. Se kuppi oli kauniin keltainen, syksyn punertavien värien sävyttämä. Siinä oli pyöreät, sileät reunat sekä kauniisti kaartuva siro kahva.
Eräänä päivänä tyttö sai lahjaksi uuden astiaston. Kymmeniä uusia, kultaisin reunuksin koristeltuja valkoisia kuppeja. Vanha kahvikuppi ei enää sopinut niiden rinnalle kirkkaiden lasiovien taakse.
Niinpä tyttö pakkasi vanhan kahvikuppinsa vihreään laukkuun ja asteli ulos. Hän yritti lahjoittaa kahvikupin vanhaan antiikkiliikkeeseen, mutta heille kelpasivat vain arvokkaat, kauniisti maalatut sekä kullatut kupit. Tyttö yritti kaupata sitä uuteen astiastoliikkeeseen, mutta heille kelpasivat vain uudet, kauniin kirkkaat sekä kiiltävät kupit.
Lopulta tytön ei auttanut muu, kuin viedä vanha kahvikuppi torille odottelemaan uuden kodin löytymistä. Meni päiviä. Kului viikkoja. Kukaan ei huolinut vanhaa kahvikuppia, kunnes eräänä aurinkoisena, sateen kastelamana aamuna muuan rouva asteli torille vanhan kävelykepin saattelemana. Nähdessään yksinäisen kahvikupin pölyisen pöydän nurkassa, hän tiesi löytäneensä jotain arvokasta. Niinpä hän kääri kahvikupin pehmeään huopaan ja kantoi kotiinsa.
Rouva vei kahvikupin pienen punaisen mökin oliivinvihreään keittiöön. Hymyillen hän nosti kahvikupin varovaisesti koristaan ja asetti sen antiikkisen kaapiston ylähyllylle. Rouva ihasteli uutta kahvikuppiaan onnessaan ja totesi
”Sinä olet aarteeni.
Kaunis muutamasta halkeamasta huolimatta,
Vahva muutamasta säröstä piittaamatta.”
Kzzkzz
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti