Tiedättekö mitä. Olen tänään yksin kotona. Enkä pelkästään muutamaa hassua tuntia, vaan olen ollut yksin koko illan. Ja yön. Kuten myös huomisen aamun. Ensimmäistä kertaa sitten äidiksi tulemisen jälkeen.

Olenhan minäs täällä kotosalla muutamia öitä ollut pelkästään Elmun kanssa kahdestaan ilman vierelläni nukkuvan toisen puoliskon läsnäoloa. Ja muutaman kerran on Elmu ollut yötä hoidossa mummolassa, mutta silloin olen itsekkin ollut Helsingissä. 

Mutta nytpä olen yksikseni kotona, kun isä ja poika lähtivät mökille.

Kävin parin vuoden tauon jälkeen pitkällä pyöräajelulla. Ja voisinpa sanoa, etten muistanut miten ihanaa tuo pyöräily onkaan. Ajoin Paloisvuorelle, kiipesin sen korkealle kukkulalle ja ajoin muutaman kilometrin mittaista rantareittiä pitkin akaisin kotiin. Korkealta vuoren huipulta maisemat olivat henkeä salpaavat. Puhumattakaan pienestä metsäpolusta ja suurista männyistä järvenrannalla.

Olen myös lueskellut kirjaa, kuunnellut myöhään musiikkia liian kovalla, istuskellut parvekkeella katselemassa ohi ajelehtivaa sadetta ja ikävöinyt perhettäni. Kivaahan se yksin olo välillä on, mutta koti ei tunnu kodilta kun siitä puutuvat he kaksi. Ne kaikista rakkaimmat.