Riittää kun on tarpeeksi hyvä

Luin tuossa taannoin loppuun Jari Sinkkosen Lapsen kanssa hyvinä ja pahoina päivinä. Lapsipsykiatrina toimiva Sinkkonen kirjoittaa kirjan alkuosassa pienen lapsen peroonallisuuden kehityksestä, sen heuraudesta ja herkkyydestä sekä uhmaiän koitoksista ja haasteista. Loppuosassa kirjaa käsitellään  narsismia niin yleisellä tasolla, kuin lapsen kehityksen kannalta. Kirjan alkuosan luin läpi useampaankin otteeseen,  kirjan loppuosan taas kävin läpi luekemalla kiinnostavan oloisia kappaleita sieltä täältä. Koska juuri tuo alkuosa oli se, minkä minua kiinnosti.

Kirjassa kerrotaan hyvin lapsen kehityksestä ja siitä, kuinka tärkeää on lapsen saada kokea olevansa kokonaan hyvä ja, että häntä rakastetaan myös vihaisena ja epätäydellisenäkin ilman ehtoja. Tärkeää on, että lapsi voi kokea enemmän rakkautta kuin vihaa ja näin tuntea, että maailmassa on turvallista elää.

Sinkkonen käsittelee kirjassa pienen lapsen persoonallisuutta ja sitä, miten tärkeät pienen lapsen kehitykselle ensimmäiset vuodet ovat. Ja kuinka lapsuusiässä tapahtuva hylkääminen, liiallinen häpean tunne ja torjutuksi tuleminen vaikuttavat lapsen persoonallisuuden ja minäkuvan kehitykselle. Ne pysyä mukana koko loppuelämän.

Kirja sai minut ymmärtämään, että ei ole olemassa hyvää tai huonoa kasvatusta. Eikä ole olemassa täydellistä äitiä tai täydellistä tapaa kasvattaa lasta. Virheetöntä kasvattajaa kun ei ole. Kyseinen aihe kolahti ainakin itselleni. Sitä kun liiankin usean haluamattaan miettii, että osaankohan sitä kasvattaa lapsen kuinka hyvin. Tai mitä jos mokaan ihan totaalisesti. Ja miksi kaikki muut äidit tuntuvat aina niin täydellisiltä vanhemmilta ja kasvattajilta. Ja miten sitä jatkuvasti peilaakaan itseään muihin äiteihin ja heidän tekemisiin tahtomattaan. Kirja sai minut ymmärtämään, että on monen monta erilaista, hyvää tapaa kasvattaa lasta. Mikään teko tai tekemättä jättäminen ei ole suoranaisesti oikein tai väärin.
(äärimmäisyyksiä lukuun ottamatta). 

"Hyvä kasvatus ei ole tekojen ja tekemättä jätttämisten sarja, eikä siitä voi antaa pisteitä. Se on kahden ihmisen väinen vuorovaikutusprosessi, jossa vallitsee tietty tasapaino. Koska ihmiset ovat erilaisia, ovat heidän välisensä suhteetkin erilaisia. Joku lapsi tarvitsee energistä, stimuloivaa äitiä kehittyäkseen parhaalla mahdollisella tavalla. Samanlainen äiti ylikuormittaisi tempperamentilstaan rauhallisemman lapsen psyykeä ja aiheuttaisi kehityksen ongelmia"

"Hyvän kasvatuksen tasapainotilaa ei voi määritellä ulkopuolelta. Uskon, että vain huomattava epätasapaino - äärimmäinen kireys tai välinpitämättömyys - voi sellaisenaan johtaa lapsen vakavaan psyykkiseen häiriintymiseen."

Ja kuteen seuraavasta virkkeestä huomaatte, kasvattajana oleminen ei ole mitään helppoa hommaa.

"Jos kasvattaja antaa uhmaikäiselle periksi, lapsesta tulee perheen pomo. Jos hän asettaa lapselleen rajoituksia, tästä tulee tunnevammanen neurootikko, joka ei saa sanaa suusta. Jos murrosikäistä vaatii noudattamaan kotiintuloaikoja, saa kuulla olevansa kalkkis joka ei ymmärrä nuoria. Jos antaa paljon vapauksia, nuori kokee, ettei kukaan välitä. Aina tulee kritiikkiä teki niin tai näin."

Onneksi riittää, kun on kyllin hyvä. Ei täydellinen, vaan kyllin hyvä. Eikä sitä täydellisyyteen kukaan meistä pystyisikään, vaikka sitä välillä yrittääkin kasvattajana ja vanhempina tavoitella. On siis lohduttavaa ymmärtää vihdoin ja viimein itsekkin, että kyllin hyvä riittää. Ehkä siihen jollakin tasolla kykenen.