Reilu viiden tunnin juna-matka on nyt takanapäin. Savon keväisestä auringon paisteesta ollaan saavuttu tänne pyryttävän lumiseen Etelä-Suomeen. Perille päästiin ja voi luojan kiitos, ilman sen kummempia sähellyksiä.
Ennen kymmentä lähdin kömpimään kohti juna-asemaa, selässäni iso rinkka täynnä tavaraa. Ja ne tavarat, mitkä eivät rinkaan mahtuneet, oli kätevästi ängetty vaunujen alla olevaan koriin.
Juuri junan valojen näkyessä kaukaa kinosten takaa pienokainen sulki silmänsä ja nukahti. Nostin vaunut junaan ja suunnistin istumaan uinuva pienokainen sylissäni. Siinä äidin kainalossa pienokainen nukkui reilu puolisen tuntia, äidin ihastellessa upeita maisemia. Täysin uppoutuneena omiin ajauksiin ja unelmiin.
Juuri junan valojen näkyessä kaukaa kinosten takaa pienokainen sulki silmänsä ja nukahti. Nostin vaunut junaan ja suunnistin istumaan uinuva pienokainen sylissäni. Siinä äidin kainalossa pienokainen nukkui reilu puolisen tuntia, äidin ihastellessa upeita maisemia. Täysin uppoutuneena omiin ajauksiin ja unelmiin.
Pienokaisen herättyä kerettiin vain hetki yhdessä ihastella junan kimmeltäviä ikkunoita ja repiä kellertäviä verhoa, kunnes tuli aika vaihtaa junaa. Eikun kamat kasaan, takit päälle, rinkka selkään ja kipin kapin seuraavaan junaan.
Seuraava juna oli sitten se juna, millä suurinosa matkasta taiettiin. Eli se reilu nelisen tuntia. Jäettiin vaunu alakerran käytävälle ja itse kömmittiin portaat ylös leikkuvaunuun. Tosiaan, olin tässä lippujen hankinnassa sen verran viime tingassa, että vapaita niin sanottuja "vaunupaikkoja" oli aikaisintaan vasta perjantaille. Oli siis tyydyttävä tavalliseen paikkalippuun, jos halusi Helsinkiin päästä.
Niin ja perhehytin paikatkin olivat menneet.
Enkä myöskään tajunnut, että voisin ostaa perhelipun, jolloinka lapsikin saa oman paikan äidin mukanaan. Samalla hinnalla. Olin asiasta joskus kuullut, mutta enpäs tullut ajatelleeksi lippuja hankkiessa.
Ensi kerralla viisaampana.
Mutta hyvin se matka sujui näinkin vauvan kanssa.
Niin ja perhehytin paikatkin olivat menneet.
Enkä myöskään tajunnut, että voisin ostaa perhelipun, jolloinka lapsikin saa oman paikan äidin mukanaan. Samalla hinnalla. Olin asiasta joskus kuullut, mutta enpäs tullut ajatelleeksi lippuja hankkiessa.
Ensi kerralla viisaampana.
Mutta hyvin se matka sujui näinkin vauvan kanssa.
Oikeastaan melkein samantien, kun oltiin junaan mukavasti asettauduttu, piti lähteä pienokaisen päivällistä lämmitelemään. Siispä kohi ravintolavaunua. (Ja kröhmm onkohan edes yllätys, että kun junaan asuessa kuullutettiin "ravintolavaunu palvelee teitä vaunussa neljä"..arvioin kyseisen vaunun taas ihan toiseen suuntaan ja ykkös vaunussa sitten ihmettelin, kun ei pidemmälle pääsekkään....)
Lopulta päästiin perille ja pyydettiin kahvilatätiä lämmittämään pienokaisen pilttipurkin. Kyseesä kuitenkin taisi olla elämäänsä/työhönsä kyllästynyt naishenkilö, joka tyrkkäsi pyydettyäni pilttipurkin mirkoon, odotti henken, toi sen takaisin pöydälle ja ilmoitti, että
"pohjalta on lämmin, päältä ei."
"pohjalta on lämmin, päältä ei."
Ja jatkoi seuraavan asiakkaan palvelemista.
Olin hetken hämilläni "Öööööö siis täh? Päältä kylmä? Mutta öööö jaaaa siis mmitää?"
Sekoittelin kuitenkin ruuan ja sain siitä onneksi sopivan lämpöistä.
Ja kun kyseisestä paikasta ei löytynyt syöttötuolia, menimme omalle paikallemme istumaan. Siinä kätevästi viereisellä, vielä vapaana olevalla penkillä pienokainen sai päivällisen syötyä.
Sitten alkoikin pienokaista väsyttämään. Asetin takkini tuolille, vedin keskellä olevan käsinojan ylös ja yritin pienokaista siinä nukuttaa. Hetken aikaa se jaksoi siinä köllötellä, maissinaksuja järsiä ja pikkuisia varpaia ihmetellä. Mutta ei malttanut nukahtaa. Vieras paikka ja se leikkivaunun melu ja vilske. Ja juuri, kun eräs naishenkilö tuli viereeni, että "anteeksi, minun paikkani taitaa olla tässä" lähdimme alakertaan, jossa vaihdoimme vaipan ja asetin pienokaisen omiin vaunuihin nukkuman.
Eli siis vaikka ei sitä vaunupaikkaa saatukkaan, mahtuivat vaunut kätevästi käytävälle. Ja siinä pienokaista oli helppo tuudutella ja pitää kädestä kiinni. Ainoa miinuspuoli oli tietenkin ne jatkuvasti ohi ramppaavat ihmiset ja se, että kun pienokainen oli nukahtanut ei itselläni ollut vieressä istumapaikkaa, vaan jouduin seisoskelemaan/kyykkimään siinä vierellä päikkäreiden ajan. Mutta ei sekään ongelmaksi koitunut.
Onneksi on nämä älypuhelimet pitämässä seuraa tuollaisina hetkin.
Pienokaisen herättyä menimme takaisin yläkertaan, mutta eihän se paikallaan malttanut pysyä, vaan lattialle piti päästä. Siinä leikkivaunun etuosassa, seuratessa isompien lasten villejä leikkejä ja liukumäki kuperkeikkoja, sujuikin melkein koko loppumatkamme. Välillä käytiin hieman välipalaa haukkaamass ja maitoa juomassa, mutta muuten loppuaika menikin aika nopeast siinä lasten touhuja seuraillessa.
Mitä nyt piti muutaman minuutin välein käydä juuri konttaamaan oppinut pienokainen pelastamassa isojen lasten jaloista.
"Eii niin lähelle liukumäkeä, Joo se on roska, mutta älä pistä suuhun. Ai löysin kengän, joo se taitaa olla tuon toisen lapsen kenkä. Älä ota sitä se on tädin laukku....heii älä syö tädin laukkua..."
Ja sitä rataa. Oli kuitenkin ihanaa seurata oman lapsen touhuilua. Se kun on niin maailman suloisin ja kaikki mitä ympärillä näkyy, on niin lumouksellisen kiinnostavaa. Voi niitä kirkkaita, onnellisia silmiä ihmettelemässä maailman menoa.
Junan ohitettua Tikkurilan aseman käytiin vaunuista hakemassa kaikki tarvittavat ulkovaatteet ja Pasila häämöttäessä oltiin jo täysissä pukeissa rinkka selässä odottelemassa malttamattomana, että joko päästäisiin tuonne lumen tuiskeeseen, Helsingin melskeeseen.
Mummikin oli heti meitä vastassa juna-asemalla. Siinä sitten käytiin yhdessä halausten ja pusujen jälkeen hakemassa kahvit, jonka jälkeen suunnattiin bussilla tänne Espooseen. Iltakin sujui mukavan rauhallisesti eikä pienokaisesta ollut nähtävissä minkäänlaisia matkaväsymyksen merkkejä. Kymmenen paikkeilla nukahti kiltisti äidin vierelle kädestä kiinni pitäen. Äitikin taisi siihen sammahtaa melkein heti perään.
Matkaaminen taisi tällä kertaa väsyttää enemmän äitiä, kuin pienokaista.
Kun se junalla matkustaminen ei olekkaan enää sellaista kaukaisuuten rauhassa tuijottelemista, kirjojen lukemista ja nukkumista. Vaan pikemminkin yhden pienen apinan perässä pomppimistä. Hyväsi oi ihanan rauhalliset junamatkat.
Mutta hyvin selvittiin. Perillä ollaan ja fiilis on pelkästään hyvä.
Olen jo kavereita kerennyt nähdä, sohvalla löhöillä, kirjoja lueskella ja kauppoja kierrellä. Ja mitä, Espoo/Helsingissä ollaan oltu vasta reilu vuorokausi.
Kaikkea ihanaa odotellessa.
Ja isille puspuss <3
Sitten alkoikin pienokaista väsyttämään. Asetin takkini tuolille, vedin keskellä olevan käsinojan ylös ja yritin pienokaista siinä nukuttaa. Hetken aikaa se jaksoi siinä köllötellä, maissinaksuja järsiä ja pikkuisia varpaia ihmetellä. Mutta ei malttanut nukahtaa. Vieras paikka ja se leikkivaunun melu ja vilske. Ja juuri, kun eräs naishenkilö tuli viereeni, että "anteeksi, minun paikkani taitaa olla tässä" lähdimme alakertaan, jossa vaihdoimme vaipan ja asetin pienokaisen omiin vaunuihin nukkuman.
Eli siis vaikka ei sitä vaunupaikkaa saatukkaan, mahtuivat vaunut kätevästi käytävälle. Ja siinä pienokaista oli helppo tuudutella ja pitää kädestä kiinni. Ainoa miinuspuoli oli tietenkin ne jatkuvasti ohi ramppaavat ihmiset ja se, että kun pienokainen oli nukahtanut ei itselläni ollut vieressä istumapaikkaa, vaan jouduin seisoskelemaan/kyykkimään siinä vierellä päikkäreiden ajan. Mutta ei sekään ongelmaksi koitunut.
Onneksi on nämä älypuhelimet pitämässä seuraa tuollaisina hetkin.
Pienokaisen herättyä menimme takaisin yläkertaan, mutta eihän se paikallaan malttanut pysyä, vaan lattialle piti päästä. Siinä leikkivaunun etuosassa, seuratessa isompien lasten villejä leikkejä ja liukumäki kuperkeikkoja, sujuikin melkein koko loppumatkamme. Välillä käytiin hieman välipalaa haukkaamass ja maitoa juomassa, mutta muuten loppuaika menikin aika nopeast siinä lasten touhuja seuraillessa.
Mitä nyt piti muutaman minuutin välein käydä juuri konttaamaan oppinut pienokainen pelastamassa isojen lasten jaloista.
"Eii niin lähelle liukumäkeä, Joo se on roska, mutta älä pistä suuhun. Ai löysin kengän, joo se taitaa olla tuon toisen lapsen kenkä. Älä ota sitä se on tädin laukku....heii älä syö tädin laukkua..."
Ja sitä rataa. Oli kuitenkin ihanaa seurata oman lapsen touhuilua. Se kun on niin maailman suloisin ja kaikki mitä ympärillä näkyy, on niin lumouksellisen kiinnostavaa. Voi niitä kirkkaita, onnellisia silmiä ihmettelemässä maailman menoa.
Mummikin oli heti meitä vastassa juna-asemalla. Siinä sitten käytiin yhdessä halausten ja pusujen jälkeen hakemassa kahvit, jonka jälkeen suunnattiin bussilla tänne Espooseen. Iltakin sujui mukavan rauhallisesti eikä pienokaisesta ollut nähtävissä minkäänlaisia matkaväsymyksen merkkejä. Kymmenen paikkeilla nukahti kiltisti äidin vierelle kädestä kiinni pitäen. Äitikin taisi siihen sammahtaa melkein heti perään.
Matkaaminen taisi tällä kertaa väsyttää enemmän äitiä, kuin pienokaista.
Kun se junalla matkustaminen ei olekkaan enää sellaista kaukaisuuten rauhassa tuijottelemista, kirjojen lukemista ja nukkumista. Vaan pikemminkin yhden pienen apinan perässä pomppimistä. Hyväsi oi ihanan rauhalliset junamatkat.
Mutta hyvin selvittiin. Perillä ollaan ja fiilis on pelkästään hyvä.
Olen jo kavereita kerennyt nähdä, sohvalla löhöillä, kirjoja lueskella ja kauppoja kierrellä. Ja mitä, Espoo/Helsingissä ollaan oltu vasta reilu vuorokausi.
Kaikkea ihanaa odotellessa.
