Päivän väri

Päivän värinä on tänään sininen.

Fatzerin sinistä suklaata.

Pikkuisella uusi sininen, ihana hupullinen villapaita.

Ja sinine purulelu, jolla voi mukavasti kutittavia ikeniä hangata.

Sininen on myös äitin talvitakki 

ja peukkua vaille valmiit lapaset.

Sininen on iltahämärän taivas.

Ja postiluukusta tipahtanut joulukortti.

Olohuoneen räsymatto.

Ja joulukalenterin 20:nes luukku.

Suklainen joulukuu

Iltapuuro ja sen syöminen ei ollut eilen läheskään niin kiinnostavaa ja mukavaa puuhaa, kun ruokapöydällä olevan, lahjaksi saadun suklaarasian ihasteleminen. 

Ja niitähän kertyy tiuhaan tahtiin näin joulun aikaan. 

Joulukuu, se virallinen suklaan herkuttelun kuukausi. 

Jos ei muiden, niin ainakin omalla kohdallani. Joka aamuisen suklaakalenterin lisäksi tulee herkuteltua vaikka mitä ihania jouluisia piparkakkusuklaata ja suussa sulavia pandan konvehteja. Sitä oikein antaa itsellensä luvan maistella kaiken maailman suklaita, tahtomattaan ja ehkäpä jopa tiedostamattaan.

NammNamm

Suklaista joulukuuta!

Ps: Ja tietenkin se perinteine "Tammikuussa en sitten herkuttele yhtään" lupaus.

Neljäs adventti

Nyt se on täällä. Neljäs ja viimeinen adventtisunnuntai.

Kaikki kynttilät on nyt sytytetty ja ne palavat komeasti olohuoneen pöydällä tuoden lämpöä, loistetta ja iloista joulumieltä tähän sateiseen päivään.

Kohta se joulu on täällä. Viikko pitäisi vielä malttaa odottaa, jonka jälkeen päästään joulupöytään herkuttelemaan ja rypistlelemään lahjapapereita. Olo on samassa erittäin odotteleva ja samassa hieman haikea. Joulukuu on mennyt ihan liian nopeasti ohi ja kohta on myös joulu kiitänyt ohitsemme. Kestäisipä se pidempää. Edes hetken.

Olen myös päässyt jouluiseen tunnelmaan muistelemalla viime joulua. Sen joulu, kuten muutaman edellinenkin, vietin Tallinnassa. 

Muistan nurkassa komeilevan joulukuusen, ruokapöydän ympäri tanssittavan tiptap tiptap laulun, jouluisen vanhan kaupungin, ihanan joulutorin ja ne lämpimät glögilasilliset ihanan pienissä ja  tunnelmallisissa kahviloissa.

Muistan myö poikaystäväni ilmeen, kun yllätin hänet toden teolla antamalla joululahjaksi pleikkari kolmosen. Ei ihan niin isoa ja kallista joululahjaa pitänyt alunperin hankki, mutta se oli ainoa lahja, jonka hänelle todella halusin hankkia. Joten kun poikaystäväni oli poissa, lähdin kaupungille pleikkaria metsästämään, kannoin sen kotii lumisessa tuiskeessa ja piilotin vaatekaapin pohjalle joulua odottelemaan.

Erityisesti tuo joulu on jäänyt mieleen myös siitä, että olin silloin raskaana. Viikkoja taisi olla kasassa parisen kymmentä, maha hieman pyöreänä, mutta vielä piilossa vaatteiden alla. Muistan ne pienet valkoiset töppöset, jotka saimme joululahjaksi. Silloin oli vielä hankalaa kuvitella, että meille oikeastikkin tulee pikkuinen nyytti, joka on kanssamme täällä ensi joulua viettämässä. Raskaus oli kuitenkin niin aluillaan, eikä pikkuisen liikkeitäkään vielä oikein tuntenut. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, välillä jopa epätodellisen tuntuista.

Ne samat pienet töppöset puimme pikkuiselle jalkaan, kun viikon ikäisen nyytin kanssa lähdimme ajamaan sairaalasta ensimmäistä kertaa kotiin. Omaan, yhteiseen kotiimme.

Pikkujouluilua

Eilen päästiin taas jouluiseen tunnelmaan, kun käytiin pikkuisen isoukki,- ja mummilan pikkujouluissa. Tarjolla oli ehkä maailman parasta riisipuuroa marjakiisselin kera ja jälkkäriksi ihania joulutorttuja. Ja tottakai paikalla oli myös kukas muukaan, kuin joulupukki lahjoja jakamassa. Lopuksi laulettiin vielä muutama joululaulu kahvia nautiskellen ja lähdettiin hiippailemaan takaisin koiin päin.

Pikkuinen pääsi taas kerran istuskelemaan syöttötuoliin, kilisevä tonttulakki päässä. Sieltä se ihasteli maailmaa, katseli ihmisiä ja yritti napata pöydältä kaiken minkä sai, varsinkin äidin puurolusikan. 

Hetkeäkään ei paikallaan jaksanut pysyä. Taaskaan. Aina pitää hyppiä ja pomppia. Kääntyillä ja vääntyillä niin, että kohta on koko lapsi ihan solmussa syöttötuolissa. Mutta ainakin hauskaa näytti olevan. Pitäähän nyt pikku tontunkin päästä tonttuilemaan.

Neuvolassa ujostellen

Eilennpä oli taas pitkästä aikaa neuvola. Pikkuinen hieman ujosteli neuvolatätiä hymyissä suin, piilotellen naamaansa äidin paitaan. Sitten taas uskalti uudelleen kääntää katseensa, hymyillä  ja taas äkkiä piiloon äidin syliin. Niin maailman suloisinta! 

Jonkinlainen ujostelu kausi on meillä nyt meneillään. Viimeksi kun neuvolassa käytiin, pikkuinen vierasti itkuisena, mutta nyt ujosteli hymyissä suin.

"Kasvaa hyvin, Alhaalla kaksi hammasta. Taakseppäin ryömii sujuvasti ja hymyilevä poika on."

Näinpä meille kirjoitettiin neuvolakorttiin.

Painoakin oli tullut yli kuukaudessa puolisen kiloa, eli tällä hetkellä on hieman ylin yhdeksän kiloa kasassa. Pituuttakin oli tullut pari senttiä lisää, 71cm tällä hetkellä. Eli vaatteiden on oltava ehdottomasti jo 74:sia. Hyvästi ihanat 68 raitabodyt ja pelleyöpaidat. Nyyh.

Hyvää huomenta!

Aamu on ihana, vaikka ulkona ropiseva vesisade, liukkaaksi jääksi muuttuva lumi latistaakin hieman tunnelmaa. Olen tähän mennessä saanut muutamaat joulukortit loppuun viimeisteltyä, postiin viemistä vaille valmiit. Olen myös aamupalalla väsäillyt yhtä joululahjaa kavereille. Toivottavasti kerkeiä sen saamaan valmiiksi ennen aattoa. Saas nähdä, hieman kiire taitaapi tulla.

Mutta ihana asia on se, että ollaan nyt vihdoinkin tietoisia siitä, että mitä jouluna tulee tapahtumaan. Lähdetään täältä pohjoisesta ajelemaan kohti Helsinkiä 23.12 ja laivalla yli hyytävän Itämeren 24 aamulla. Joulu vietetään siis Tallinnassa, ensiksi jouluateria oman perheeni parissa ja seuraavana päivänä poikaystäväni läheisten kanssa. Tulee varmasti olemaan mieletön ja ikimuistoinen joulu. Ihanaa, että saa koko joulun olla Tallinnassa, kun kaikki ovat siellä. Nyt sitten pitäisi vielä vaan ne liput varata.

Kolmas peräkkäinen joulu Tallinnassa, pikkuisen ensimmäinen joulu ikinä.

Musiikkikoulun pikkujouluissa

Tänään pikkuisella oli edessään elämänsä ensimmäinen esiintyminen, kun muskarin pikkujoulut juhlat pärähtivät neljän paikkeilla käyntiin. Kulttuurikeskuksen salissa istahdimme oman muskariryhmämme kanssa tokalle riville odottelemaan omaa vuoroamme salin täyttyessä pikkuisista taapetoista ja heidän läheisistään. Eikä hetkeäkään, kun kuuluttaja kuulutti meidän lavalle kiekkumarallaa kappaletta rallattelemaan tonttulakit päässä.

Esityshän ei sinäsnä ollut mikään hirmu ihmeellinen. Musiikki soi taustala, kun äidit pyörivät ympyrää lavalla rallatellen ja pikkuista sylissä keinutellen. Mutta ihanaa se oli. Pikkuisen ensimmäinen esiintyminen kautta aikojen. Äidin ja pojan oma yhteinen juttu.

Katsomassa esityksen videoinut isäkin oli liikuttunut ja hymyissä suin seurasi touhuilujamme lavalla. Oli kuulema ylpeä isä, kun pääsi poikansa ensimmäisen esityksen kuvaamaan. Taisi olla kokonainen rivi isejä videokamerat ojossa heti esityksen alkaessa. Joku isien juttu varmaankin.

 Esityksen jälkeen kömmimme takaisin omille paikoille ihastelemaan ja nautiskelemaan muita, jouluisen tunnelman luovae esityksiä. Pikkuinenkin jaksoi hyvin koko joulujuhlan ajan, vaikka ei malttanutkaan pysyä hetkeäkään paikoillaan. Pomppi sylissä sen minkä kerkesi. Kääntyili ja vääntyili, välillä halusi seisomaan ja jo seuraavalla hetkellä lattialla näkyi jotain kiinnostavaa. 

Kotiin päästyä ylepä äiti keinutteli pikkuisen uneen ja istahti kahvikuppi kädessä sohvalle ihastelemaan jouluesitystämme. Äidin oma pikkuinen tonttu.